Minulta meni tänä vuonna Thanksgiving päivä ohi koulukiireiden keskellä. Mielestäni se kuitenkin on juhlapäivä joka saisi tulla Suomeenkin. Koska se meni ohi ilman se kummempaa huomiota ajattelin pysähtyä nyt hetkeksi miettimään muutamia asioita joista saan olla kiitollinen. Tajusin nimittäin yhtäkkiä eilen kuinka onnellinen olenkaan! Ja jos tulit lukemaan vaan treenivinkkien takia niin voin sanoa että mieliala ja asenne vaikuttaa juoksuun paljonkin! Onni heijastuu myös keveisiin jalkoihin ja rentoon juoksuun, joten älä laiminlyö itseäsi ja psyykkistä hyvinvointiasi. Se on yhtä tärkeä kuin fyysinen kunto.

Tällä hetkellä olen onnellinen kaikista rakkaista ihmisistä elämässäni. Vanhemmistani jotka ovat aina tukeneet minua valinnoissani ja opettaneet minua kuuntelemaan itseäni ja tekemään hyviä valintoja. Niitä jotka tuntuvat minusta hyviltä. Toivon että jatkossakin voin luottaa saavani tukea heiltä. Olen myös onnekas että minulla on pikkuveli josta on yhtäkkiä kasvanut fiksu ja hyväsydäminen nuori mies.

Onnelliseksi tekee myös se että olen muuttunut. Muuttunut stressaajasta, suorittajasta, ja murehtijasta positiivisemmaksi ja energisemmäksi ihmiseksi. Ennen ajattelin tätä ihan höpönlöpöksi, mutta nykyään uskon että oma asenne ja se minkälaista energiaa luot ympärillesi heijastuu takaisin. Ehkä simppelimmin sanotusti: Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Positiivisuus ja ystävällisyys ja rakkaus toisia kohtaan tuo samaa takaisin. Mitään hyvää ei kannata heti odottaa vastineeksi vaan kaikki tapahtuu ajallaan jos vain jakaa ystävällisyyttä ja avulaisuutta muita kohtaan. Mitä vähemmän keskityt asioiden tavoittelemiseen väkisin sitä helpompi on olla onnellinen. Ja sitten yhtäkkiä kun vähiten odotat niin jotain aivan mahtavaa tupsahtaakin elämääsi! ”What You seek is seeking you”. Kunhan vain maltat odottaa.

Olen myös äärettömän kiitollinen siitä että jalka on kestänyt treenit moitteettomasti! Ei pienintäkään kipua enää pariin kuukauteen. Olen myös kiitollinen että mahani VIHDOIN toimii kunnolla! Ei enää taistelua vähän väliä turvotuksen, mahakivun, ummetuksen sun muiden vaivojen kanssa. Nyt on jalat tuntuneet viime aikoina melkein joka lenkillä ihanan kevyiltä ja kestäviltä. Tämäkin oli harvinaista herkkua vielä vuosi tai muutamia kuukausia takaperin.

Olen kiitollinen että tällä hetkellä elämä on niin ihanaa vaikka sataakin kaatamalla. Ulkona on harmaata ja huomenna on kokeet koulussa. Pitkiä päiviä ja paljon työtä. Mutta silti odotan aina innolla että pääsen vesisateeseen juoksemaan. Juostessa on aina niin vapaa huolista. Vauhti ja vapaus ja paras seura. Se on mikä vetää lenkille kaatosateessakin. Silloin olen kokonainen. Olen paras versio minusta. Rohkea, sinnikäs, avoin, onnellinen, avulias ja kiitollinen. Sellainen tahtoisin olla aina. Ja jos löydät ihmisen joka tuo sinusta esiin parhaat puolesi niin pidä tiukasti kiinni! Sellaisiin ihmisiin ei joka mutkassa törmää.

Elämässäni on niin paljon kiitollisuuden aihetta että voisin jatkaa listaa loputtomiin mutta jätän sen nyt tähän ettette täysin kyllästy. Mutta sen vaan halusin sanoa niillekin jotka treenaavat tavoitteellisesti ja tiukkaa ohjelmaa noudattaen että rentous ja onnellisuus on tärkeintä. Jos mieli on maassa niin silloin laahustavat jalatkin maata pitkin. Parasta on onnellisuus jonka tuntee joka solussa. Silloin kroppa palautuu ja vastaanottaa treenin ilomielin:)

Mistäs te olette kiitollisia?

Olet varmasti monesti törmännyt erilaisiin kisavalmistautumis vinkkeihin. Miten syödä, juoda ja levätä ennen kisaa ja mitä pukea päälle. Juoksukisoissa jalat ovat pääroolissa mutta väittäisin että melkein yhtä tärkeä on se oma pää. Lahjakaskaan pääosan esittäjä ei pysty pelastamaan elokuvaa jos sivuroolin esittäjät ovat huonoja. Samoin ei myöskään jaloilla tee paljoa jos pää pettää kisassa. Siksipä ajattelin antaa joitain omia vinkkejä joilla saada itsestä enemmän irti ja vaalia sitä sitkeyttä mitä kovassa kisassa tarvitaan.

- Oma mantra. Jokin voimaa antava lause johon voi turvautua kun meno muuttuu tuskaisaksi. ”Olen vahva”, ”no pain no gain”, ”rennosti rullaten” tai mikä vaan itselle sopiva lausahdus.

-Treenien ajattelu. Mieti sitä treenimäärää mikä on takana ja niitä rankkoja harjoituksia joista olet selvinnyt läpi. Tiedät että joissain treeneissäkin on tuntunut pahalta mutta olet jaksanut ne läpi väliaikaisesta epämukavuudesta huolimatta.

-Maaliviivan ajattelu. Mieti kuinka mahtavalta tuntuu kun pääset maaliin ja tiedät ettet luovuttanut vaan juoksit minkä jaloista pääsit! Mikään ei ole parempaa kuin se voittajafiilis joka tulee kun tietää antaneen kaikkensa.

-Ennakoi kipu ja tee siitä ystävä eikä vihollinen. Jos juokset kovaa niin silloin sattuu. Piste. Tiedät siis mitä on tulossa joten koita saada kivusta jotain nautintoa sillä se on merkki että kisaat täysillä!

-Mieti muitten tuskaa:) Jos sinulla on jalat tulessa niin todennäköisesti on myös kanssakilpailijalla! Voit siis saada vähän mielenrauhaa kun tiedät että muut ovat samassa veneessä ja käyvät samaa taistelua oman päänsä sisällä.

Ja tiedäthän että olet vahvin, nopein sisukkain, ja rohkein Honeybadger reitillä! Eikun siis juoksija…

But the honey badger don’t care about pain. Honey badger don’t give a ____. It just takes what it wants!

And so should you! Seuraavassa kisassa olet armoton Honeybadger ja otat mitä haluat! Voitto, oma enkka, kauden paras…siinä ei pieni kipu pääse vaikuttamaan:)

Onnea ja rohkeutta kisoihin! Niin, ja sitä samaa myös alkavalle viikolle!

Suunnitelmissa oli juosta lauantaina Pihtisalmen Retro juoksussa 9,4km. Siis periaatteessa sprinttikisa mun maratonjaloilla, haha! Niinpä siis aamulla suunnattiin nokka kohti jotain ilmansuuntaa (Hei! En ollut kuskina joten ei kai mun voi olettaa tietävän mihin päin me ajettiin…?:) ja vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen oltiinkin perillä. Ulkona oli oikein mukavan raikas ilma (lue: aivan jäätävä keli mun Kalifornian standardeilla! Lammikot oli jäässä ja niin oli myös mun näpit). Viimeiset viherpirtelöt vedettiin nassuun autolla ja sitten päästiin vaihtamaan vaatteita charmanttiin vanhaan koulutaloon. Olin onneksi ennakoinut kylmän kelin ja kisavaatetukseksi valkkautui pitkät trikoot ja kahdet hanskat. Pukuhuoneessa pääsin tutustumaan ihaniin kilpakumppaneihin. Oli mukava jutella vihdoin ”livenä” ja löysin keltasormisuudesta kärsivän kohtalotoverin. Huojentavaa kuulla että tämä on ilmeisesti kestävyysjuoksijoiden vitsaus enkä ole ainut luonnon oikku jonka sormet jäätyvät tunnottomaksi heti nollakelejä lähestyttäessä.

No, vihdoin päästiin starttiviivalle ja kisa pamahti käyntiin! Ensimmäisen 400m jälkeen tunsin aika akuutisti että mitään viime viikonlopun puolimaratonvauhtia nopeampaa juoksua ei ole tullut tehtyä, hehe! Jalkoihin sattui mukavasti. Siis oikeasti, oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sitä hyvänlaatuista kipua jaloissa! Tuota vauhtia en ollut juossutkaan viimeksi kuin ennen loukkaantumista tammikuussa joten jalat oli pienessä shokissa ja kaikki kuvitelmat kisan voitosta katosivat kyllä melko nopeasti:) Se ei kuitenkaan menoa haitannut vaan pingoin vuoristoratamaisen mäkistä reittiä menemään minkä jaloistani pääsin. Tämä kuulostaa ehkä hullulta mutta kun puuskutan ylös jyrkkiä mäkiä niin kuvittelen aina tausta ääneksi sen klonksutuksen joka kuuluu vanhoissa vuoristoradoissa kun kärryjä hinataan ylös mäkeä…

Reitti ei tosiaan tuntunut helpolta mutta kisa oli hauska ja loppuun asti puskettiin. Voisin keksiä tekosyitä miksi voittoa ei herunut: liian lyhyt aika palautua puolimaratonista, kipeät akillekset jne. Totuus on kuitenkin se että tunsin itseni yllättävän hyvin palautuneeksi viime viikon puolimaratonista ja syy sijoitukseeni löytyi siitä etten vaan ole juossut noin nopeita vauhteja vielä sekä tietysti siitä että kilpakumppanit olivat niin kovassa iskussa! Koskaan en kisoihin lähde tarkoituksella häviämään mutta jos pitää kärsiä tappio niin Laura Markovaaran kaltaisille juoksijoille häviäminen ei ole ollenkaan kamalaa. Mielestäni on tärkeää juoksijana kunnioittaa kanssakilpailijoita. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin ylimielinen voittaja! Laura taas on hyvä aidon urheiluhengen esimerkki. Mukavalle ihmiselle on myös mukavampi hävitä.

Elikkä päivän saldo oli siis kolmas sija ja paljon hyvää mieltä loistavasta kisasta! Nyt kun on tuo ensimmäinen pyrähdys ”kovaa” juoksua hoidettu pois alta on seuraavalla kerralla taas vähän helpompi päästä mukaan noihin vauhteihin. Pikku hiljaa kroppa tottuu taas vauhdikkaampaan menoon ja se tuntuu hyvältä! Kiirettä ei mulla ole ja sen olen jo oppinut että parasta on vaan nauttia siitä matkasta ja tästä päivästä. Kunto nousee huomaamatta koko ajan mutta siihen ei kannata liikaa keskittyä vaan nauttia joka juoksusta jonka pystyy tekemään. Loukkaantuminen opetti arvostamaan joka kilometriä ja vieläkin välillä juostessa tulee oikein ilon väristyksiä kun se tunne vaan on niin korvaamaton! Niin vapaa ja vahva ja huoleton. Juostessa ymmärrän elämän tarkoituksen. Tunnen sen. Välillä se unohtuu arjen kiireissä mutta sitten juostessa taas kirkastuu ne asiat jotka on oikeasti tärkeitä. Miksi huolehtia pienistä asioista kun elämässä on oikeasti kaikki niin hyvin. On terveys ja rakkaat ihmiset. Mitä muuta sitä voisikaan tarvita?

Ihanaa viikkoa!

RunnersHigh! Olen vieläkin jossain juoksun tuomassa endorfiinipöllyssä! Tiedättehän sen tunteen hyvän kisan jälkeen kun seuraavan viikon saa kulkea jatkuvasti naama virneessä? Oli mahtavaa päästä taas kilpailemaan yli kymmenen kuukauden tauon jälkeen ja parin viikon takaisen vatsakipuihin päättyneen yrityksen jälkeen. Ja ajatella että muutamia kuukausia sitten kesän alussa olin jo vaipua epätoivoon ja ajattelin etten enää koskaan pääse juoksemaan. Mitä tästä opimme? HOPE! (Hold On, Pain Ends!)

Vaikka kuinka näyttää synkältä niin täytyy vaan sinnitellä. Kaikki kääntyy kyllä vielä hyväksi sillä ”everything will be alright in the end. If it’s not alright, it’s not the end”. No niin, siinä vähän kliseisiä motivaatiolauseita viljeltynä mutta ne on kyllä totta ja auttaa silloin kun on vaikeita aikoja (tai pohkeet tulessa puolimaratonin aikana:). Mistä puheen ollen…

Vantaan puolimaratonia edeltävänä päivänä tein lyhyen puolen tunnin juoksun testatakseni jalkoja. Ja hyvältä tuntui muuten paitsi että kenkien vaihdon myötä olivat pohkeet ja akillesjänteet tosi kipeitä ja jumissa. Mutta jostain syystä se juoksu silti tuntui niin hyvältä. Se oli sellainen maaginen juoksupäivä jolloin tuntee leijailevansa pumpulipilvillä vaikka tosiasiassa jumpsutin menemään Pirkkolan kuntosalin matolla. Ja siitä on taivas kaukana, haha! Kuuntelin musaa ja jammailin ja lauloin mukana juostessa (siis lauloin äänettömästi koska en tahdo kiduttaa muita treenaajia). Ja fiilis oli niin hyvä! Sen jälkeen jatkoin ruokaostoksille ja kuulokkeet päässäni olinkin ihan omassa maailmassani. Jatkoin ulkopuolisille luultavasti erittäin hölmön ja hämmentävän näköistä dancepartyani (ja minultahan puuttuu rytmitajun antava geeni täysin) ympäri ruokakauppaa. En edes jaksanut välittää kummeksuvista tuijotuksista, -oli vaan niin hyvä olo.

Sunnuntaina ennen kisaa alkoi vähän jännittää mutta vieläkin oli vaan tosi hyvä fiilis. Tankkaus oli onnistunut hyvin. Olo tuntui energiseltä ja kevyeltä. Lähtöviivalla pidettiin hauskaa alkuverryttelyä musiikin tahdissa josta tuli mieleen jotkut vanhat aerobic-kotitreeni videot. Oli myös hauska nähdä tuttuja naamoja startissa ja se toi hyvän tiimitunnelman koko touhuun vaikkei juoksu varsinaisesti joukkuelaji olekaan. No, minuuttia ennen lähtölaukausta muistin sitten GPS kelloni olemassaolon mutta se ei ehtinyt käynnistyä ennen kisaa joten ilman kelloa mentiin. Hemmingin sisaruksista Annista ja Ellistä sain loistavaa vastusta koko matkaksi. Heti alkumetreiltä kireät pohkeeni huusivat apua tuskissaan mutta henki kulki kuin unelma. Juoksin Hemminkien vieressä melkein koko kisan sillä yritin säästellä jalkojani. Niin pitkän tauon jälkeen ei ollut hajuakaan kuinka jalat kestäisivät tuon matkan.

Viisi kilometriä ennen maalia oli vielä tosi hyvä fiilis joten ajattelin ottaa riskin ja kiihdyttää. Riski kannatti sillä jalat jaksoivat hyvin ja pääsin irtautumaan kilpasiskoistani! Ihanan energia boostin sai lopussa kun pikku lapset seisoivat tien vieressä kannustamassa ja tarjoamassa yläfemmaa:) Oli pakko juosta reunaa myöden ettei jätä heitä roikkumaan, haha! Aika ei ollut kummoinenkaan vanhaan ennätykseeni verrattuna, mutta ottaen huomioon puolen vuoden juoksutauon olin tosi tyytyväinen. Maalin pääsy tiukan kisan jälkeen tuo niin mahtavan fiiliksen että sitä ei voi sanoin kuvailla tai toisille selittää. Se on jotain mikä täytyy itse kokea. Olin myös niin onnellinen että kavereilla oli mennyt tosi hyvin! Kaikilla oli hyvä päivä ja se on parasta se!

En edes malta odottaa että pääsen taas seuraavan kerran startti viivalle. Kunhan jalat toipuvat tästä koetuksesta:)

Onnea kaikille juoksijoille ja suuret kiitokset kannustajille sekä loistavista kisajärjestelyistä vastanneille toimitsijoille ja kisatyöntekijöille!