Hölkkäkisassa ei himmailla!

Suunnitelmissa oli juosta lauantaina Pihtisalmen Retro juoksussa 9,4km. Siis periaatteessa sprinttikisa mun maratonjaloilla, haha! Niinpä siis aamulla suunnattiin nokka kohti jotain ilmansuuntaa (Hei! En ollut kuskina joten ei kai mun voi olettaa tietävän mihin päin me ajettiin…?:) ja vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen oltiinkin perillä. Ulkona oli oikein mukavan raikas ilma (lue: aivan jäätävä keli mun Kalifornian standardeilla! Lammikot oli jäässä ja niin oli myös mun näpit). Viimeiset viherpirtelöt vedettiin nassuun autolla ja sitten päästiin vaihtamaan vaatteita charmanttiin vanhaan koulutaloon. Olin onneksi ennakoinut kylmän kelin ja kisavaatetukseksi valkkautui pitkät trikoot ja kahdet hanskat. Pukuhuoneessa pääsin tutustumaan ihaniin kilpakumppaneihin. Oli mukava jutella vihdoin ”livenä” ja löysin keltasormisuudesta kärsivän kohtalotoverin. Huojentavaa kuulla että tämä on ilmeisesti kestävyysjuoksijoiden vitsaus enkä ole ainut luonnon oikku jonka sormet jäätyvät tunnottomaksi heti nollakelejä lähestyttäessä.

No, vihdoin päästiin starttiviivalle ja kisa pamahti käyntiin! Ensimmäisen 400m jälkeen tunsin aika akuutisti että mitään viime viikonlopun puolimaratonvauhtia nopeampaa juoksua ei ole tullut tehtyä, hehe! Jalkoihin sattui mukavasti. Siis oikeasti, oli ihanaa tuntea pitkästä aikaa sitä hyvänlaatuista kipua jaloissa! Tuota vauhtia en ollut juossutkaan viimeksi kuin ennen loukkaantumista tammikuussa joten jalat oli pienessä shokissa ja kaikki kuvitelmat kisan voitosta katosivat kyllä melko nopeasti:) Se ei kuitenkaan menoa haitannut vaan pingoin vuoristoratamaisen mäkistä reittiä menemään minkä jaloistani pääsin. Tämä kuulostaa ehkä hullulta mutta kun puuskutan ylös jyrkkiä mäkiä niin kuvittelen aina tausta ääneksi sen klonksutuksen joka kuuluu vanhoissa vuoristoradoissa kun kärryjä hinataan ylös mäkeä…

Reitti ei tosiaan tuntunut helpolta mutta kisa oli hauska ja loppuun asti puskettiin. Voisin keksiä tekosyitä miksi voittoa ei herunut: liian lyhyt aika palautua puolimaratonista, kipeät akillekset jne. Totuus on kuitenkin se että tunsin itseni yllättävän hyvin palautuneeksi viime viikon puolimaratonista ja syy sijoitukseeni löytyi siitä etten vaan ole juossut noin nopeita vauhteja vielä sekä tietysti siitä että kilpakumppanit olivat niin kovassa iskussa! Koskaan en kisoihin lähde tarkoituksella häviämään mutta jos pitää kärsiä tappio niin Laura Markovaaran kaltaisille juoksijoille häviäminen ei ole ollenkaan kamalaa. Mielestäni on tärkeää juoksijana kunnioittaa kanssakilpailijoita. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin ylimielinen voittaja! Laura taas on hyvä aidon urheiluhengen esimerkki. Mukavalle ihmiselle on myös mukavampi hävitä.

Elikkä päivän saldo oli siis kolmas sija ja paljon hyvää mieltä loistavasta kisasta! Nyt kun on tuo ensimmäinen pyrähdys ”kovaa” juoksua hoidettu pois alta on seuraavalla kerralla taas vähän helpompi päästä mukaan noihin vauhteihin. Pikku hiljaa kroppa tottuu taas vauhdikkaampaan menoon ja se tuntuu hyvältä! Kiirettä ei mulla ole ja sen olen jo oppinut että parasta on vaan nauttia siitä matkasta ja tästä päivästä. Kunto nousee huomaamatta koko ajan mutta siihen ei kannata liikaa keskittyä vaan nauttia joka juoksusta jonka pystyy tekemään. Loukkaantuminen opetti arvostamaan joka kilometriä ja vieläkin välillä juostessa tulee oikein ilon väristyksiä kun se tunne vaan on niin korvaamaton! Niin vapaa ja vahva ja huoleton. Juostessa ymmärrän elämän tarkoituksen. Tunnen sen. Välillä se unohtuu arjen kiireissä mutta sitten juostessa taas kirkastuu ne asiat jotka on oikeasti tärkeitä. Miksi huolehtia pienistä asioista kun elämässä on oikeasti kaikki niin hyvin. On terveys ja rakkaat ihmiset. Mitä muuta sitä voisikaan tarvita?

Ihanaa viikkoa!