Ihana kamala juoksumatto

Viha-rakkaus suhde. Se taitaa olla paras kuvailu mun suhteestani juoksumattoon. Ehdottomasti sanoisin pitäväni mieluummin ulkona luonnosta juoksemisesta. Maisemat vaihtuu, tuuli vilvoittaa mukavasti juostessa, ja luonnon helmassa nyt on vaan niin rauhallista. Melkein meditatiivista välillä. Mutta…

Mun täytyy tunnustaa että joskus valitsen juoksumaton vapaaehtoisesti. Se on niin tuttu ja turvallinen. Hakeudun yleensä juoksumaton pariin silloin kun olen epävarma ja usko omiin voimiin ja jalkojen kuntoon on hiipunut. Silloin on ihana mennä juoksumatolle ja näpytellä se tietty vauhti päälle ja sitten vain juosta. Jalkaa toisen eteen. Ja jos se onnistuu niin sitten saan varmennuksen että hei mähän pystynkin vielä juoksemaan aika lujaa. Pystyn juoksemaan tätä samaa vauhtia kuin ennenkin. Ja suuri kivi vierähtää sydämeltäni koska nyt tiedän. Tiedän että en olekaan muuttunut hitaaksi etanaksi vaikka hetki sitten tuntui että vanhat muorit sauvakävelyllä varmasti vilahtaisivat ohi jättäen minut nielemään tomua perässänsä.

Tuntuu hullulta että joskus vapaaehtoisesti valitsen juoksumaton lenkkipolkujen sijaan. Tuijotan kuntosalin valkoista seinää metrin päässä naamastani. Välillä tuntuu että silmät menee kieroon kun se seinä on niin lähellä. Läppään kuulokkeet korville ja kuuntelen mitä ikinä jumputusta radiokanavalta tulee. Sekin on meditaatiota. Aivan erilaista kun vehreiden polkujen aikaansaama tunne mutta kuitenkin. Juoksumaton tasainen hurina ja askelteni rytmikäs töminä säestää tätä meditaatiota. Voi ajatella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tai sitten ei mitään. Joskus juoksumatolla aika kuluu hujauksessa enkä edes muista ajatelleeni mitään. Olinkohan edes hereillä? Toisilla kerroilla sekunnit matelevat minuuttiviisarin tahtiin ja ehdin ajatella liikaakin. Tai en löydäkään ajateltavaa. Sillon mietin montako reikää on kaiuttimen verkossa ja rupean laskemaan kunnes pienten pilkkujen tuijottaminen pään liikkuessa ylös ja alas juoksun tahtiin saa aikaan huimauksen. Luovutan vaikken päässyt edes sataan.

Toisinaan mietin kyllä hyödyllisempiäkin juttuja ja aivoihin kiertävä veri ja happi tuo usein luovuuden puuskan juoksun aikana. Monet esseet olen rustannut päässäni juostessa ja tulipa tämä blogitekstikin kirjoitettua vauhdissa. Vielä kun keksisi miten sen saisi kirjoitettua ylös muuallekin kuin päähäni juoksun aikana niin olisi kiva!

Juoksumattoa on siis ahkerasti käytetty viimeiset kolme päivää mahataudista toivuttuani. Tauti vei mehut ja uskon jalkoihini mutta kannustava ystäväni juoksumatto auttaa minua kasvattamaan luottamuksen takaisin. Kolmena päivänä 13km 3:50 kilometrivauhdilla. Kuinka hassua että joskus se oli maratonvauhti. Noh, ei epätoivoa! Jos olen siihen ennen pystynyt niin pystyn vielä uudestaankin! Ja niinkuin rakas isäni sanoi, eihän mun tarvitse maratoniin juosta kuin about kolme kertaa toi…helppoa siis;)

Ihana kuitenkin juosta taas mahan suostuessa yhteistyöhön! Tästä se lähtee…

Hyvää treenisyksyä kaikille!