Vaikea löytää sanoja kuvamaan tunteita kun heräsin lauantai aamuna. Pukiessa lenkkikamoja päälle pimeässä avasin kännykästä Facebookin ja löysin feedin täynnä uutisia ja statuksia Pariisin terrori-iskuista. Lukiessani näitä uutisia vaihteli tunteet shokista suuttumuksen kautta pieneen epätoivoon. Näinkö kamalassa maailmassa me eletään? Miksi, oi miksi, ei vaan voitaisi antaa toistemme elää rauhassa sovussa keskenään? Ei minun uskomukseni pitäisi olla kenellekään ongelma kunhan en vahingoita sillä muita. Miksi ei voitaisi vaan mennä tällä periaatteella: live and let live. Kaikenlaisten ”ismi”-en ja uskontojen perusteella oikeutetaan kamalia hirmutekoja. Se jumala mihin itse uskon ei ainakaan ikinä moista haluaisi tai hyväksyisi nimessään. Meistä ihmisistä nykyään puuttuu ihmisyys. Missä on rakkaus ja myötätunto toisia kohtaan? Tässä maailmassa on aivan liikaa tappamista. Tapetaan toisiamme sodissa ja terrori-iskuissa. Tapetaan ajamalla autoa humalassa. Tapetaan miljoonia viattomia eläimiä päivittäin teurastamoissa. Kuulemani mukaan jumala sanoi että ”älä tapa”. Mihin tämä on unohtunut? Epätoivo meinaa välillä vallata kun tuntuu että ihmiset on niin kylmiä ja julmia toisilleen. Tai sitten vain välinpitämättömiä.
Onneksi suunnitelmissa oli pitkä lenkki tuolle aamulle sillä se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Se oli vasta toinen puolen vuoden sisään tehty pitempi lenkki mutta meni vauhdilla siltikin. Sidoin lenkkarin nauhat ja lähdin ulkona odottavaan kaatosateeseen ja marraskuiseen synkkyyteen. Ensimmäinen puolikas lenkistä meni sateen iskiessä kasvoihin ja jalkojen luisuessa pehmenneellä hiekkatiellä. Sitten yhtäkkiä sade lakkasi ja pilvipeite repesi ja auringon säteet valaisivat sumuisia peltoja ja syvänvihreitä metsiä. Kaikki oli niin kaunista ja painavista jaloista huolimatta tuntui niin hyvältä. Niin elävältä. Olin osana tätä maailmaa jossa kaikista kauheuksista huolimatta on niin paljon kauneutta. Niin paljon hyvää.
Myöhemmin sain selville että Beirutissa oli tapahtunut samankaltainen terrori-isku vain muutamia tunteja aikaisemmin. Keniassa reilusti yli sata oppilasta tapettiin hyökkäyksessä kouluun. Mutta missä ovat kaikki hashtagit ja osaanotot Beirutin ja Kenian uhreja kohtaan? Eiko heistä välitetä? Voiko olla niin etta myötätuntomme riittää vain niille joilla on sama uskonto ja ihonväri kuin meillä? Tästä on ihmisyys kaukana. Tämä sama shokki ja tuki joka on herännyt maailmalla Pariisin iskujen jälkeen tulisi olla reaktiomme väkivaltaan riippumatta siitä missä tai kenelle se tapahtuu.
Ainut tapa taistella näitä hirmutekoja ja väkivaltaa vastaan on rakkaus. Välitetään toisistamme ja ollaan ystävällisiä ja huomaavaisia. Autetaan hädässä ja yritetään tehdä tästä maailmasta parempi paikka asua. Tukahdutetaan se pahuus rakkaudella ja näytetään että ei alistuta siihen pelkoon, epäluuloon ja eristäytymiseen mitä näillä väkivaltaisilla teoilla yritetään kylvää.
Olen onnellinen että rakkaani ovat turvassa ja toivon että tekin halaatte tiukasti lähimmäisiänne. Tai vaikkapa naapureita tai kaupan kassaneitiä. Nyt tarvitaan lisää välittämistä ja vähemmän vihaa.