Juoksukärpänen

Oma juoksu-urani sai alkunsa maratonilla ja siitä asti into ensi-rakkauteeni on säilynyt.  Lapsena en koskaan ollut kovin liikunnallinen vaan ennemminkin taiteilijaluonne ja lukutoukka.  Voisin sanoa että kunto oli aikalailla nollassa kun Amerikkaan 12 vuotiaana muutettuamme aloitin jalkapallon.  Pari vuotta pelasin jalkapalloa harrastelijatiimissä jossa harjoituksia oli yleensä kahdet viikossa ja sitten peli viikonloppuna.  Nautin pelaamisesta ja tiimimeininki vei mukanaan.  Lukiossa aloin pelaamaan kilpajoukkueessa ja siinä samalla kuntokin rupesi pikkuhiljaa parantumaan vaikka puolustajana ei hirveästi juosta tarvinnutkaan.

Eräs ystäväni koulun juoksutiiimissä yritti houkutella minua mukaan mutta luulin olevani huono juoksussa joten se jäi.  Sitten 2009 kesällä ennen lukion viimeistä vuotta isäni ja äiti oli tarkoitus juosta maraton. Harmillisesti äitini loukkasi lonkkansa eikä pystynyt juoksemaan ja koska olin kuullut isäni tarinoita siitä kuinka hän oli joskus juossut ekan maratoninsa 16 vuotiaana päätin että minäkin juoksisin.  Lähdimme sitten isäni kanssa kahden harjoituslenkin voimin juoksemaan (näistä pisin oli ~12km).  Kisoissa oli niin huikea tunnelma ja tuskakaan ei iskenyt ennenkuin viimeisen kympin aikana.  Vaikka kilometrejä aikaisemmin oli käynyt mielessä että onko tässä touhussa mitään järkeä niin maalissa olikin jo polttava halu ilmoittautua seuraavaan kisaan.

Juoksukärpänen puraisi kunnolla ja seuraavana syksynä liityin vihdoin koulun juoksujoukkueeseen.  Joukkueessa harjoittelimme arki-iltapäivisin ja juoksumääräni nousivat nollasta säännölliseen treeniin.  Alussa kuitenkin viikonloppuna oli aina lepopäivä ja muutenkaan kilometrimäärät eivät olleet liian korkealla edes näin vasta-alkajalle.  Juoksu sujui yllättävän hyvin ja pääsin jatkamaan juoksua yliopiston tiimissä.  Muutos lukion ja yliopiston harjoittelun välillä oli suuri.  Kilometrimäärät kasvoivat kertarykäyksellä ja harjoitukset olivat paljon kuormittavampia kuin ennen.  Kehitystä tuli pari vuotta mutta sen jälkeen kilometrejä hinattiin yhä ylemmäs.  Opiskelu samaan aikaan oli hyvin vaativaa ja kaiken maailman tiimipalaverit ynnä muut erittäin aikaavieviä.  Koetin puhua valmentajille tiettyjen treenien sovittamisesta paremmin aikatauluuni jottei unesta olisi tarvinnut tinkiä niin paljon.  En kuitenkaan saanut paljon ymmärrystä vaan pelkästään kehotuksen olla välittämättä arvosanoista niin paljoa.  Olin aika äimänä tämän kuultuani ja valmentajan vaihdoksen ja lukuisten muiden sattumusten myötä juoksun ilo rupesi katoamaan.  Juoksusta tuli pakkopullaa jota väännettiin väsyneillä jaloilla kyyneleet silmissä.

En halunnut luovuttaa joten paahdoin menemään vuoden ennenkuin lopulta havahduin homman järjettömyyteen.  Yrittäessäni pakottaa itseäni treeniin muistin yhtäkkiä miten ihanalta lenkille lähtö oli ennen tuntunut. Kuinka oli pakko päästä päivittäin nauttimaan siitä vapauden tunteesta. Tätä tunnetta en ollut huomannut enää pitkään aikaan ja se säikäytti minut.  Olin menettänyt juoksun ilon ja totta puhuen myös elämän ilon.  Tiesin että jonkin oli pakko muuttua ja ainoa mahdollisuuteni saada juoksun ilo takaisin oli lopettaa tiimissä juoksu ja nauttia taas vapaudesta.  Sinä keväänä monet tiimikaverini vaikuttivat tulevan samaan päätökseen ja niin vaikeaa kuin olikin jättää tiimi niin tiedän että se oli oikea päätös.  Treenasin yksin sekä lopettaneiden tiimikavereiden kanssa ja juoksun ilo löytyi nopeasti.  Samalla kun juoksusta alkoi taas nauttimaan nousi kuntokin nopeasti kun se oli aikaisemmin pitkään junnannut paikoillaan.  Harjoiteltuani puolisen vuotta itsekseni päätin taas lähteä maratonille, -matkalle jonka olin halunnut juosta uudelleen heti ensimmäisestä kilpailusta lähtien mutta tiimin sääntöjen takia en ollut pystynyt.  No, juoksusta nauttiminen näkyi kellossa kun lensin maaliin 2:45 ajassa.  Tämä kisa vahvisti päätökseni oikeaksi ja siitä lähtien olenkin pitänyt iloa yhtä tärkeämpänä osana harjoittelua.  Kun juoksusta nauttii niin jalat kevenevät.

Keveitä juoksuja kaikille!