Moi! Hyrrr, onpa nopeasti kelit vaihtuneet erittäin kylmiksi! Tässä on nyt jo monena aamuna juostu pilkkopimeässä miinusasteilla ja täytyy sanoa että vielä kun ei sada niin tuo menettelee. Mutta jos vesisateet yllättää niin voi olla että joudun tunnustamaan häviön ja perääntyä juoksumatolle. Hyvä juttu on kuitenkin se että lenkit on tuntuneet paljon paremmilta! Taisin lopulta päästä ohi mahataudista ja mikälie keuhkojani vaivasikaan. Koska multa on kyselty lisää ruokapostauksia niin täältä tulee taas yksi!

Kirjasin ylös yhden satunnaisen päivän syömiset. Aika samaan kaavaan syön joka päivä. Ruoat on simppeleitä mutta niin minä niistä tykkään

Kello herätti tuolloin kuudelta ja ulkona oli vielä pilkkopimeää. Puin juoksukamat päälle ja otin B12 vitamiinin ja D-vitamiinin (hyvä minä! Tänä vuonna muistinkin syödä D:tä!) ja söin neljäsosan suhteellisen isosta avokadosta. Sen jälkeen suoraan lenkille. Reittivalintana oli perinteinen viiva ja pikaisen ~12km lenkin jälkeen kiireellä kotiin ja suihkuun.

Samalla kun puin ja pakkasin kamoja söin lautasellisen pinaattia, pari ruokalusikallista pellavansiemeniä, hapankaalia, ja vähän bataattia. Sitten lähdin tällä kertaa Viikkiin jossa alkoi yhdeksältä huumeisiin ja addiktioon liittyviä luentoja. Luennolla söin 250g kukkakaalia, noin 90g lehtikaalia, hapankaalia ja kaksi isoa bataattia. Myöhemmin ruokatauolla söin loput bataatit (pakkasin vähän päälle kilon päiväksi mukaan) ja kokonaisen kurkun. Iltapäivällä söin vielä 500g viinirypäleitä ja greipin.

Luennot loppuivat neljältä ja sen jälkeen menin kaupan kautta kotiin. Kotona illan aikana söin 1500g myskikurpitsaa, 500g ruusukaalia, päälle kilon vesimelonia (paino kuorineen vähän päälle 4kg joten arvio on varmaan alakanttiin), 400g mustikoita, ja 750g kirsikkatomaattia. Siinä taisi olla kaikki. Nukkumaan pääsin about kymmeneltä sillä seuraavana päivänä oli lähes samanlainen luentopäivä tiedossa ja se taas tarkoitti aikaista lenkkiä!

Kaikki mitä söin oli hyvää ja maha tuli täyteen Great success! (Lue Borat äänellä)

Viiva. Sen on saanut lempinimekseen meikäläisen vakio juoksureitti. Nimi tulee siitä että tätä viivaa juostaan joka aamu, paikasta A paikkaan B ja siellä sadankahdeksankymmenen asteen käännös ja viivana takaisin. Joku saattaisi väittää että tylsää mutta minä sanon että ihanan turvallista. Tällä hetkellä on sellainen tilanne että kouluhommien kanssa on todella kiire. Ei vaan ole aikaa eikä halua tällä hetkellä miettiä sitä juoksua liikaa. Mieluummin juoksen kuin mietin. En edes sen vertaa että keksisin toisen reitin. Tällä hetkellä juoksen vain mielen sekä ruumiin terveyteni vuoksi enkä kaipaa lenkiltä muuta kuin sen että se herättää minut aamulla ja saa hien virtaamaan ja sydämen tykyttämään. Välillä mietin että voinko edes kutsua itseäni juoksijaksi enää? Hullu ajatus kai kun juoksen silti joka päivä. Ehkä tämä on vain tällainen elämän jakso joka menee ohi? Muuttuuhan asiat koko ajan.

Juoksu on muutenkin ollut kankeaa siitä lähtien kun tulin takaisin Suomeen. En ole tästä blogiin maininnut koska en halua valittaa tai jakaa hirveän negatiivisia postauksia mutta nyt tuntuu että on pakko vähän avautua. Heti tänne saavuttani iski jo perinteinen mahatauti (joka siis tulee joka kerta kun palaan Suomeen USAssa olon jälkeen). Ruoansulatus irtisanoi itsensä reiluksi kolmeksi viikoksi ja sen takia oli juoksu aluksi nihkeää. Lenkillä tuntui kuin sisuskalut olisivat olleet tulessa ja sisälmyksiä särki. No, tämä on nyt parantunut kun maha tottui tähän suomen bakteerikantaan mutta tilalle tuli jokin ihme keuhko ongelma. Keuhkot sattuivat jo vähän samaan aikaan kun muutkin sisukalut olivat vielä arkana mutta sitten sitä jatkuikin monta viikkoa mahan normalisoiduttua. Tuntui että keuhkot olivat todella ahtaat ja hengittäminen raskasta. Kurkkuun sattui vähän yöllä ja lenkillä taas keuhkot särkivät. Pitäisi kai koputtaa puuta mutta uskon että se on nyt vihdoin menossa ohi. Pari viime päivää on lenkeillä ollut jo vähän normaalimpi vauhti ilman että tuntuu että keuhkot räjähtää.

Elikkä sen takia on juoksuraportointi ollut vähän hiljaista viime aikoina. Hassua on kuitenkin se että olen nauttinut juoksusta yhtä paljon kuin ennenkin enkä ole juuri stressannut juoksun takkuamisesta. Joskus on vain odotettava ja toivottava että parempaa on tulossa. Ja hei, jos ei tule niin eipä ne asiat nytkään niin huonosti ole! Pääsen sentään joka päivä ulos liikkumaan ja se on minulle tärkeintä.

Mukavaa ja aurinkoista syksyä!

Jos kysyisin mikä tuottaa eniten kasvihuonekaasuja ja täten vaikuttaa ilmastonmuutokseen, mitä arvaisit?  Moni uskoo että moottoriajoneuvot ja liikenne on suurin osallinen maapallon lämpenemiseen joka pahimmillaan voi johtaa laajojen alueiden muuttumiseen autiomaiksi, ruoka- ja vesipulaan, ja lopulta näistä johtuviin sotiin ja konflikteihin.  Mitä jos sanonkin että arvauksesi voi olla väärässä?

Suurin kasvihuonekaasujen tuottaja ei ole liikenne vaan lihateollisuus.  Lihan tuottaminen vie hurjia määriä luonnonvaroja veden, ruoan, ja kuljetukseen, pakkaukseen ym. liittyvän polttoaineen muodossa.  Yksi suurimmista ongelmista on ”maailman keuhkojen” vahingoittaminen eli sademetsien (ja miksei muidenkin metsien) raivaaminen laidunmaaksi.   Lihatuotannosta kertyy myös suuria määriä jätettä (kakkaa suomeksi sanottuna).  Nämä jätökset tuottavat 65% maailman NO päästöistä (monin verroin haitallisempi ilmakehälle kuin tunnetumpi CO2) sekä yhtä paljon metaani päästöjä kuin liikenne.  Puolet maailman kasvihuonepäästöistä johtuu lihateollisuudesta kun taas vertauksen vuoksi liikenne tuottaa 13% päästöistä.

Miksi siis puhutaan vaan kokoajan pyöräilystä autoilun  sijaan ja lyhyemmistä suihkuista? Ledivaloihin vaihdosta?  Tottakai nämä ovat hyviä ja hyödyllisiä muutoksia jotka jokainen voi helposti ottaa osaksi omaa elämäänsä.  Mutta kun lihateollisuus tuottaa niin paljon suuremman osan päästöistä miksi siitä ei puhuta ollenkaan?  Miksi ei kehoteta vaihtamaan hampurilaista kasvispihviin ja jauhelihaa linsseihin?  Olisiko se niin vaikeaa?  Ehkä on koska se edellyttäisi astumista ulos omasta ”comfort-zonesta” ja muuttamaan piinttyneitä tapojaan.  Ei haluta vaihtaa lihapullia kasvispulliin koska lihapullia on ”aina syöty” ja ne ”maistuu hyvältä”… ja tuskin kasvisruoalla selviää edes hengissä.

Mitä monet eivät ajattele on se että kasvisruokavalio auttaa sekä terveyttä, planeettaa, että eläimiä.  Win, win, win!  Monet nykyajan krooniset sairaudet voidaan estää tai parantaa kasvisruokavaliolla.  Kasvihuonepäästöjen tuotto vähenee puoleen vegaaniruokavaliolla sekasyöjiin verrattuna.  Lihateollisuus on aiheuttanut myös 91% Amazonin sademetsän hakkuista.  110 eläinlajia kuolee sukupuuttoon joka päivä sademetsien tuhoutumisen takia.  Liha ja maitoteollisuus käyttää kolmasosan maailman makeasta vedestä ja 45% maamassasta. Kaikki tämä tuho voitaisiin estää kasvisruokavaliolla.  Se ei ihmiseltä paljoa vaadi muuta kuin opittujen tapojen muuttamista.  Tällä hetkellä ympäri maailmaa lapset kuolevat nälkään kun ruoka myydään lihantuotantoon eläimille syötettäväksi.  Kapasiteettiä olisi tarjota ruokaa kaikille maailman ihmisille (ja siitä jäisi vielä ylikin!) jos sitä ei käytettäisi karjan lihottamiseen.  Sekasyöjän ruoan kasvatus vie 18 kertaa enemmän maa-alaa kuin vegaanin.

Väestönkasvun seurauksena lihaan perustuvan ruokavalion käyttäminen koko ihmiskunnan ruokkimiseen on sula mahdottomuus.  Kun sata vuotta sitten maapallolla oli noin rapiat 1,5 miljardia ihmistä lähestymme nyt lähes viisinkertaista määrää (7,3 miljardia).   Viimeisimpien miljardien lisäykseen kulunut aika on vain noin 12 vuotta.

No niin nyt riittää kai jo tämä saarna ja pahoittelut jos se siltä kuulosti. On vain välillä niin turhautunut ja avuton olo kun katsoo mihin suuntaan maailma on menossa ja tuntuu että kukaan muu ei välitä.  Uskon myös että monille tämä kaikki tieto tulee yllätyksenä ja toivon että kirjoitukseni herättelisi tekemään muutoksia tai ainakin miettimään asiaa enemmän.

Minkälaisen maailman sinä tahtoisit jättää lapsillesi tai lapsenlapsillesi?  Itse ainakin toivon että tulevat sukupolvetkin saavat nauttia majesteettisistä metsistä, uida puhtaassa merivedessä ja nähdä lukemattomia kalalajeja täyttävän nämä vedet.  En tahdo että susia, sarvikuonoja tai nenä-apinoita löytyy enää kirjojen kuvista tai eläintarhojen vankeudesta. Toivon että joku muukin tuntee samoin.

Jos asia kiinnostaa enemmän suosittelen myös katsomaan Cowspiracy dokumentti-elokuvan jonka pitäisi löytyä mm. netflixiltä.

7 billion                                                         2011      12 years (kirjoittaja lisänny taulukkoon)

Usein lenkkeillessäni ilman seuraa tykkään kuunnella jotain hyvää podcastia.  Viime päivinä lenkillä olen kuunnellut muutamaa meditaatioon liittyvää ja se on pistänyt ajattelemaan että josko minäkin voisin siitä hyötyä.  Olen luonteeltani tyypillinen perfektionisti ”type-A”-suorittaja joita nykyajan yhteiskunta tuntuu ihannoivan.  Kaiken pitäisi aina olla tehokkaampaa ja tuottavampaa.  Jos jotain täytyy tehdä niin se pitää tehdä ITSE ja KUNNOLLA (=lue ”täydellisesti”)!  Ensin työt ja sitten huvi.  Vaikka joissain tilanteissa tästä ”luonnetyypistä” on hyötyä ja esimerkiksi sen takia olen ollut niin hyvä koulussa niin olen huomannut että ainakin itselleni se on todella tuhoisa.  Nuorempana se ajoi minut melkein kuolemaan asti mutta ironisesti sen avulla sain myös kaivettua itseni pois siitä tilanteesta.  Kuolema kun ei sopinut suunnitelmiini.

Se kokemus sai kuitenkin pikkuhiljaa tajuamaan kuinka särkyvää elämä on.  Ajattele kaikkia niitä asioita kehossa ihan solutasolta lähtien joiden täytyy mennä juuri oikein että pysyt hengissä. Myöskään mitään takeita ei ole siitä että olisit hengissä vielä ensi vuonna tai huomenna. Tajusin vihdoin että suorittaminen ei ole elämää.  Siitä lähtien olen ”työstänyt itseäni”, karsien pois niitä piirteitä jotka ovat haitallisia oman ”parhaan elämäni” saavuttamiseksi.  Olen muuttunut paljon varsinkin parin viime vuoden aikana.  Stressaan paljon vähemmän kuin ennen, yritän sallia itselleni epätäydellisyyden.  En vielä ole siinä pisteessä missä tahtoisin olla mutta olen niin paljon onnellisempi.  Ja olen oppinut nauttimaan tästä matkastakin.  Minulla ei ole kiirettä vaan päivä kerrallaan koitan jatkaa kohti sitä minää joksi tahdon tulla.

En sanoisi että suorittajaluonteessa kaikki on pahaa.  Yritän vaan nykyään kanavoida suorittamista sellaiseen aikaan ja paikkaan ettei se vie koko elämää ja tuhoa minua.  On vaikea tukahduttaa ajatusmaailmaa jonka on omannut koko ikänsä (tai johon on kasvanut?) mutta mitä enemmän saan päästettyä siitä irti sitä syvempään pystyn hengittämään.  Ennen tuntui että pienikin muutos ”suunnitelmaani” oli maailman loppu.  Särkynyt vesilasi oli maailmaa suurempi katastrofi!  Nykyään vaan ihailen pirstaleita.  Kuinka kauniisti ne kimaltaa kuin timantit puisella parketilla.  Hengitän syvään muutaman kerran ja hymyilen.  Onneksi kävi niin hyvä tuuri ettei lemmikit tai omat varpaat jääneet alle!  Sitten haen rikkakihvelin ja muutamalla lakaisulla kaikki on entisellään.  Paitsi laseja on yksi vähemmän.

Vieläkin tahdon olla hyvä koulussa ja hyvä, noh kaikessa mitä teenkin, mutta olen oppinut vetämään rajan itselleni milloin riittää.  Osaan kuunnella itseäni paremmin ja höllätä silloin kun tuntuu että olen ajamassa itseäni uuvuksiin.  En aina onnistu siinä vieläkään mutta yleensä kyllä ja sen huomaa siitä että nykyään elämä on valoisaa.  Jopa ihanaa

Tämä teksti lähti nyt vähän raiteilta mutta piti sanoa että usein juoksu tuntuu meditaatiolta. Ainakin silloin kun pääsee luonnon helmaan.  Koitan ehkä myös yrittää muutamaa podcastissa annettua hyvää neuvoa meditaatioon liittyen.  Pieniä asioita joilla ehkä voi pienentää stressiä päivittäisessä elämässä.  Katsotaan muistanko tehdä näitä ja alanko stressaamaan siitä saanko ne suoritettua

Mukavaa ja stressitöntä syksyä ja hyviä meditaatioita (juoksuja ) !

Huh huh! Suomessa ollaan vihdoin! No, itse asiassa on oltu jo kohta kaksi viikkoa mutta jetlagin, opintojen, juoksun ja gradu-projektin yhdistelmä takasi sen että nyt vasta ehdin kirjoittelemaan. Hyvät uutiset on että nilkka tuntuu vihdoin melkein normaalilta. Siinä oli pitkään jotain ihme ”jälki-kipuiluja” jos yritti juosta liikaa mutta nyt alkaa tuntua jo siltä että voisi vihdoin tuoda pitkiksetkin taas mukaan kuvioon. Tässä on nyt vierähtänyt yli puoli vuotta ilman säännöllisiä pitkiksiä ja kyllä niitä nyt alkaa olla jo ikävä! Tarkoitus olisi saada pitkikset taas osaksi treeniohjelmaa niin että olisi saumoja maratonille. En kuitenkaan halua kiirehtiä sen kanssa nyt vaan tavoitteena olisi saada jakso kunnon treeniä alle ennenkuin lähden miettimään kisaa.

Mutta juoksu on lähtenyt rullaamaan ihan mukavasti täällä Suomessa! Vaikka vähän on Kalifornian aurinkoa ja shortsikelejä ikävä niin kyllä keskuspuiston vehreissä poluissa on oma viehätyksensä. Sateellakin fiilis on ollut lähinnä raikas kun lämpötilat on kuitenkin pysytelleet selvästi plussan puolella. Aika huvittavaa että vaikka suurimmaksi osaksi juoksen keskuspuistossa niin silti sieltä löytyy aina polkuja joita en ole juossut. Pitäisi kai vähän juosta muitakin reittejä kuin sitä yhtä hyväksi havaittua Tähän asti normijuoksut on olleet tunnin pyrähdyksiä hitusen päälle nelosen vauhtia. Ihan hyvin siis on  kulkenut jetlagin jälkihöyryissäkin. Olin myös onnellinen kun Suomeen päästyäni mua odotti Adidaksen Boston boostit jotka oli tulleet postissa sillä aikaa kun olin kesätöissä USAssa. Ehdottomasti mun lempikengät tällä hetkellä ja lenkkareitahan ei koskaan voi olla liikaa, eikö vaan?

Anteeksi että tuli vähän pikakuulumisia nyt mutta yritän ehtiä kirjoittelemaan taas enemmän. Hyvää syksyn alkua kaikille!

Hei taas pitkästä aikaa! Pahoittelen että nyt kesän ajan on ollut aika hiljaista blogissa. Työt ovat vieneet suuren osan ajastani ja nyt olen myös yrittänyt täältä etäältä koordinoida gradu tutkimustani. Siihen muuten vielä ehtii mukaan mikäli aihe (juoksijoiden vatsaongelmat) kiinnostaa. Sekä oireilevia että oireettomia juoksijoita kaivataan joten lähetä viestiä elisa.karhu@helsinki.fi ennen perjantaita jos haluat mukaan!

Koska kiirettä on piisannut niin täältä tuleekin nopea ruokapäiväkirja postaus. Edelliselle ruokapäiväkirjalleni toivottiin jatkoa joten olkaapa hyvät! Tänä lauantaina jolloin kirjasin syömiset ylös oltiin veljeni kanssa Disneylandissa. Yritin myös suurinpiirtein kirjata syömisten ajat tällä kertaa kun edellisessä postauksessa vain listasin määrät.

Elikkä herätys oli tuolloin kello 6:00 ja seitsemän nurkilla suuntasin salille tekemään pienen lenkin ennen lähtöä. Joskus syön ennen juoksua jos juoksen aamulla ja toisinaan taas en. Riippuu kuinka paljon ja kuinka myöhään olen syönyt edellisenä iltana ja onko aamulla heti nälkä vai pärjääkö lenkin yli. Lenkin jälkeen (kahdeksan nurkilla) söin pienen smoothien jossa oli kaksi isoa banaania ja Romaine salaatin kerä. Söin myös ison kulhollisen pinaattia ja autossa matkalla Los Angelesia kohti söin kilon vesimelonia. Disneylandissa aamupäivällä söin mansikoita välipalaksi kilon verran. Joskus puoli kolmen maissa pidettiin taukoa veljen kanssa pysähdyttiin syömään. Söin Romaine salaattikerän sekä neljä papaijaa. Myöhemmin (17:00-20:00) laitteisiin jonottaessa söin 1250g bataattia. Olimme Disneylandissa sulkemiseen asti (eli puoleenyöhön) ja silloin söin muutaman ison porkkanan ja ISON omenan. Sen jälkeen edessä oli parin tunnin ajo kotiin. Kotiin päästyä 2:45 aamulla oli vielä vähän nälkä ja koska en pysty nukkumaan nälkäisenä niin söin vielä yhden ison banaanin ja vähän yli puoli kiloa mustikoita.

Siinä oli siis yhden päivän retkieväät

Yleensä en ikinä valvo noin myöhään koska silloin olen ihan hyödytön raato seuraavat pari päivää mutta laatuaika veljen kanssa oli liian arvokasta jättää käyttämättä!

Nyt vielä tutkimuksen järjestelyä ynnä muuta hommaa ensi viikko ja sitten lauantaina onkin nokka kohti suomea! Kääk, tähän aikaan ensi viikolla alkaakin koulu taas…mihin se kesäloma meni?!

Nähdään pian!

Hei! Tänään on aivan paras päivä! Arvatkaapa miksi? Koska pääsin vihdoin kuukauden odotuksen jälkeen kunnon lenkille! 14.5 kilometriä 3:55 vauhtiin kauniilla trailillä auringon paisteessa. Voiko olla parempaa? Vauhtikin oli ihan hyvä ottaen huomioon kuukauden tauon. Nilkassa on vielä vähän arkuutta jäljellä mutta ainakaan vielä ei ole mitään pahempia kivun tuntemuksia. Täytyy kuitenkin ottaa varovaisesti nyt tämä alku ettei nilkka ota takapakkia.

Pahoittelen että blogissa on ollut vähän hiljaisempaa nyt kesällä. Töiden ja opiskelujen kanssa on ollut aika kiire ja nyrjäytettyäni nilkkani ei oikein tehnyt mieli hirveästi juoksusta kirjoitella. Aina kun en itse pääse juoksemaan niin minulla meinaa mennä maku koko touhuun. En vaan ole kestänyt katsoa tai kuunnella muiden hehkutusta juoksusta kun itse olen telakalla. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa tässä ja en enää pahoita mieltäni yhtä pahasti vaikka joku juoksua hehkuttaakin. Eihän se mökötys mitään auta eikä ainakaan päivää paranna. Ehkä tässä pitää käydä läpi ne suremisen eri vaiheet, kieltäminen, viha, neuvottelu, depressio, ja hyväksyminen.

Olen käynyt niin monta kertaa nämä nyt vuosien varrella läpi. Ensin yritetään olla kuin vammaa ei olisikaan. Jatketaan juoksua ja tietysti pahennetaan asiaa ennenkuin se vihdoin on niin huonossa kunnossa että vaiva on pakko noteerata. Sitten kirotaan maailman epäreiluutta. Kuinka KAIKKI saavat juosta mutta minä en. (Ei siis yhtään dramaattista

Kun vammat estävät itseäni juoksemasta minua ärsyttää kun näen muiden juoksevan pihalla. Ja älä vaan yritä puhua mistään juoksuun liittyvästä jos arvostat omaa turvallisuuttasi. Crosstraineri saa myös osansa vihasta ja se ristitään kidutuslaitteeksi. Ei siksi että se oikeasti olisi kauheaa vaan siksi että se ei ole juoksua. Sitten ehkäpä ärsytyksen innoittamana ruvetaan suunnittelemaan seuraavaa juoksua vaikka paikat on vielä hajalla. Käydään vaan ”testaamassa” jos jalka on jo parantunut. Neuvottelen itseni kanssa että jos tänään jaksan olla juoksematta niin huomenna saan juosta kymmenen minuuttia. Ihan testinä vain. No, sehän ei koskaan mene toivotusti ja juoksukielto jatkuu. Sitten lopulta viha laantuu ja jäljelle jää vain tyhjyys. Elämästä katosi väri. Tai ainakin yksi väreistä, se lempiväri. Ei asiat niin pahasti oikeasti ole mutta tuntuu ettei mikään pysty korvaamaan sitä juoksun tuottamaa fiilistä. Juostessa tunnen kuin olisin niin vahvasti elossa.  Ja elämän merkitys tarkentuu.. tai ehkäpä merkityksen löytämisen paine hälventyy. Oli miten oli, silloin kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla. Depressio hiljalleen vaihtuu hyväksynnäksi. Et tiedä milloin pääset taas juoksemaan vai pääsetkö koskaan. Täytyy vain opetella elämään ilman juoksua ja löytää väriä ja elämää muista asioista. Onneksi niitä aina löytyy mutta silti juoksemattomuus jättää aukon jälkeensä.

Nämä tunteet ja ajatukset taitaa olla käytynä läpi jokaisen vamman aikana mutta olen huomannut että nykyään vaiheet vilahtavat ohi nopeammin. Hyvä niin, sillä mökötys ja masentuneisuus ei ole hyväksi itselle saatika muille. Huomasin tämän viime kuukauden aikana että vaikka selvästikään ei hirveästi tehnyt mieli tulla tänne juoksusta jutustelemaan niin muiden juoksut eivät ole häirinneet. Olen pystynyt aidosti iloitsemaan toisten suorituksista vaikka oma kaipuu lenkkipoluille on ollut vahvana. Hyvä niin sillä en tahdo kadehtia muita. Kateus ei ikinä johda mihinkään hyvään kun taas itsellekin tulee parempi mieli kun voi kannustaa muita.

Anyway, olipas sekalaista pohdintaa tänään  Hyviä lenkkejä kaikille! Enää kuukausi jäljellä ja pääsenkin taas kuluttamaan keskuspuiston polkuja!

Heippa taas!

Kylläpä aika menee nopeasti! Kiirettä on pitänyt töissä ja harmillisesti yli pariin viikkoon en ole päässyt juoksemaan. Nyrjäytin nilkkani kivisellä trailillä joten saa nähdä koska pääsen taas kunnolla treenien pariin. Ärsyttää kyllä melkoisesti kun muuten juoksukunto rupesi olemaan jo ihan hyvä mutta eipä tässä ole muuta tehtävissä kuin odottaa. Senhän vasta pitäisi olla henkisesti kasvattavaa. Mutta tänään ajattelin postata lisää vastauksia kysymyskommentteihin joten sekalaista trivial pursuittia luvassa!

Mitä opiskelet?

Opiskelen Translational Medicine maisterin ohjelmassa Helsingin yliopistolla. Ja koska seuraava kysymys on arvatenkin että mitä ihmettä on Translational Medicine niin voin yrittää selventää. Periaatteessa se on biologista/lääketieteellistä tutkimustyötä jossa tarkoituksena on hyödyntää tutkimuslöydöksiä kliinisellä puolella potilaiden hoidossa.

Missä asut?

Tällä hetkellä olen kesätöissä kotona San Diegossa mutta muun vuoden asun Helsingissä. Minut voi bongata vaikka keskuspuistosta lenkillä.

Mikä on suurin unelmasi?

Vau nyt pistit kovan kysymyksen! Näin ollenkaan miettimättä sanoisin että unelmani olisi välittää ympärilleni positiivista energiaa ja myös vaikuttaa positiivisesti maapallon tulevaisuuteen. Tahdon työni ja elämäni heijastavan näitä aatteita ja uskon että tekemällä hyvää löydän myös oman onneni.

Oletko uskovainen?

Hmm en ole ihan varma miten tulkita kysymyksen. Uskon että maailmassa on jokin suurempi voima joka johtaa meitä mutta en tunne että kirkkoa vaaditaan välttämättä välikädeksi. Lainatakseni John Lennonia: ”I believe in God, but not as one thing, not as an old man in the sky. I believe that what people call God is something in all of us. I believe that what Jesus and Mohammed and Buddha and all the rest said was right. It’s just that the translations have gone wrong.”

Vaikka olet vegaani, niin ostatko koirille kaupasta niille tarkoitettua ruokaa?

No tällä hetkellä koirat ovat kotona vanhempieni luona (jotka eivät ole vegaaneja) ja syövät normaalia (luomu) koiranruokaa. Jos itse vielä joskus adoptoin koiran niin ostaisin vegaania koiranruokaa. En siksi että uskon sen olevan parempaa/huonompaa koiralle sillä niiden suolisto ja kroppa on eri kuin ihmisen jolle eläinproteiini on haitallista, vaan siksi että en tahdo tukea lihateollisuutta.

Kuinka hyvä olit/olet koulussa?

Lukiosta valmistuin noin 4.6 GPAlla (4 on periaatteessa paras mutta suorittamalla yliopistotason kursseja voi saada vielä paremman). UC Berkeleystä valmistuin myös todistuksessa suurimmaksi osaksi A:ta (sikäläinen 5 jos suomen asteikkoon verrataan). Olen aina ollut perfektionisti ja stressannut arvosanoista mutta viime vuoden ajan olen muuttanut ajatusmaailmaani paljon enkä enää stressaa. Arvosanani ovat vieläkin hyviä mutta en kurita itseäni jos en saa täydellistä arvosanaa. Neuvoni olisi tehdä työt huolella ja parhaan kyvyn mukaan mutta ottamatta liikaa stressiä. Loppujen lopuksi elämässä on niiiiin paljon tärkeämpiä asioita kuin arvosanat… terveys, mielenterveys, läheiset ynnä muut asiat yltävät ehdottomasti tärkeysjärjestyksessä edelle.

Tavoite juoksussa?

Ykköstavoitteeni juoksussa on pitää yllä intohimoani juoksuun ja toivottavasti pitämään itsestäni huolta niin että voin juosta vielä satavuotiaana… Tahdon myös koetella rajojani ja koska maratonin olympiaraja häilyy niin lähellä niin tähtään siihen.

Onko sinulle koskaan tapahtunut onnettomuuksia?

Haha, vai onko? Olen kävelevä (juokseva) onnettomuusmagneetti! Muun muassa olen jäänyt auton alle kaksi kertaa juosten ja kaksi kertaa pyörällä. Hukannut pyörän ketjut Berkeleyn kukkuloiden alamäessä ja hypännyt kantapään rikki juuri ennen ensimmäistä Kalevan kisaani Turussa (Turussa syntyneelle kotikisa). Jäänyt loukkuun hissiin yli tunniksi. Saanut kaksi aivotärähdystä juostessa. Kaatunut juostessa niin monta kertaa etten pysy laskuissa mukana. Potkaissut itseltäni nilkan hajalle. Saanut mustan silmän. Nyrjäyttänyt nilkkani monta kertaa (kuten nyt). Listaa voisi jatkaa loputtomiin… Yliopiston juoksutiimissä minua kutsuttiin hyväntahtoisesti ”freak-accident” Elisaksi.

Lempi väri?

Jos pakko valita niin vihreä! Mutta ne on niin kauniita kaikki!

Millaista musiikkia kuuntelet?

Tosi sekalaista ja oikeastaan vain salilla juostessa tai ruuhkassa istuessa. Mun spotify listalta löytyy tällä hetkellä kaikkea Pitbullista, Calvin Harrisista, Shakirasta ja David Guettasta Bruce Springsteeniin, Thin Lizzyyn ja Swedish house mafiaan. Eli aivan uskomaton sekametelisoppa.

Minkä merkkistä deodoranttia käytät? (mietin mikä olisi hyvä luonnollinen vaihtoehto, joka ei sisältäisi mm. alumiinia)

Käytän Toms of Maine nimistä mutta se on USAsta ostettu joten en tiedä löytyykö Suomesta. Jotain vastaavaa suomalaista kuitenkin varmaan löytyy ekokaupoista.

Kuvaile itseäsi kolmella adjektiivilla

Hah vaikeeta koska olen sen verran monimutkainen otus ettei kolmella adjektiivilla millään voi kuvailla mutta olisinkohan ainakin tunnollinen, itsepäinen introvertti?

Huh, siinäpä tuli tekstiä kerrakseen! Eiköhän tämä riitä tältä kertaa tai muuten voi ruveta pää nuokkumaan ennenkuin saa luettua kaiken loppuun saakka:)

Täällä jatkan nilkan parantelua. Eiköhän se tästä vielä. Kaikki ajallaan ja sitä rataa… toivottelen hyviä kesäkelejä sinne Suomeenkin!

Oma juoksu-urani sai alkunsa maratonilla ja siitä asti into ensi-rakkauteeni on säilynyt.  Lapsena en koskaan ollut kovin liikunnallinen vaan ennemminkin taiteilijaluonne ja lukutoukka.  Voisin sanoa että kunto oli aikalailla nollassa kun Amerikkaan 12 vuotiaana muutettuamme aloitin jalkapallon.  Pari vuotta pelasin jalkapalloa harrastelijatiimissä jossa harjoituksia oli yleensä kahdet viikossa ja sitten peli viikonloppuna.  Nautin pelaamisesta ja tiimimeininki vei mukanaan.  Lukiossa aloin pelaamaan kilpajoukkueessa ja siinä samalla kuntokin rupesi pikkuhiljaa parantumaan vaikka puolustajana ei hirveästi juosta tarvinnutkaan.

Eräs ystäväni koulun juoksutiiimissä yritti houkutella minua mukaan mutta luulin olevani huono juoksussa joten se jäi.  Sitten 2009 kesällä ennen lukion viimeistä vuotta isäni ja äiti oli tarkoitus juosta maraton. Harmillisesti äitini loukkasi lonkkansa eikä pystynyt juoksemaan ja koska olin kuullut isäni tarinoita siitä kuinka hän oli joskus juossut ekan maratoninsa 16 vuotiaana päätin että minäkin juoksisin.  Lähdimme sitten isäni kanssa kahden harjoituslenkin voimin juoksemaan (näistä pisin oli ~12km).  Kisoissa oli niin huikea tunnelma ja tuskakaan ei iskenyt ennenkuin viimeisen kympin aikana.  Vaikka kilometrejä aikaisemmin oli käynyt mielessä että onko tässä touhussa mitään järkeä niin maalissa olikin jo polttava halu ilmoittautua seuraavaan kisaan.

Juoksukärpänen puraisi kunnolla ja seuraavana syksynä liityin vihdoin koulun juoksujoukkueeseen.  Joukkueessa harjoittelimme arki-iltapäivisin ja juoksumääräni nousivat nollasta säännölliseen treeniin.  Alussa kuitenkin viikonloppuna oli aina lepopäivä ja muutenkaan kilometrimäärät eivät olleet liian korkealla edes näin vasta-alkajalle.  Juoksu sujui yllättävän hyvin ja pääsin jatkamaan juoksua yliopiston tiimissä.  Muutos lukion ja yliopiston harjoittelun välillä oli suuri.  Kilometrimäärät kasvoivat kertarykäyksellä ja harjoitukset olivat paljon kuormittavampia kuin ennen.  Kehitystä tuli pari vuotta mutta sen jälkeen kilometrejä hinattiin yhä ylemmäs.  Opiskelu samaan aikaan oli hyvin vaativaa ja kaiken maailman tiimipalaverit ynnä muut erittäin aikaavieviä.  Koetin puhua valmentajille tiettyjen treenien sovittamisesta paremmin aikatauluuni jottei unesta olisi tarvinnut tinkiä niin paljon.  En kuitenkaan saanut paljon ymmärrystä vaan pelkästään kehotuksen olla välittämättä arvosanoista niin paljoa.  Olin aika äimänä tämän kuultuani ja valmentajan vaihdoksen ja lukuisten muiden sattumusten myötä juoksun ilo rupesi katoamaan.  Juoksusta tuli pakkopullaa jota väännettiin väsyneillä jaloilla kyyneleet silmissä.

En halunnut luovuttaa joten paahdoin menemään vuoden ennenkuin lopulta havahduin homman järjettömyyteen.  Yrittäessäni pakottaa itseäni treeniin muistin yhtäkkiä miten ihanalta lenkille lähtö oli ennen tuntunut. Kuinka oli pakko päästä päivittäin nauttimaan siitä vapauden tunteesta. Tätä tunnetta en ollut huomannut enää pitkään aikaan ja se säikäytti minut.  Olin menettänyt juoksun ilon ja totta puhuen myös elämän ilon.  Tiesin että jonkin oli pakko muuttua ja ainoa mahdollisuuteni saada juoksun ilo takaisin oli lopettaa tiimissä juoksu ja nauttia taas vapaudesta.  Sinä keväänä monet tiimikaverini vaikuttivat tulevan samaan päätökseen ja niin vaikeaa kuin olikin jättää tiimi niin tiedän että se oli oikea päätös.  Treenasin yksin sekä lopettaneiden tiimikavereiden kanssa ja juoksun ilo löytyi nopeasti.  Samalla kun juoksusta alkoi taas nauttimaan nousi kuntokin nopeasti kun se oli aikaisemmin pitkään junnannut paikoillaan.  Harjoiteltuani puolisen vuotta itsekseni päätin taas lähteä maratonille, -matkalle jonka olin halunnut juosta uudelleen heti ensimmäisestä kilpailusta lähtien mutta tiimin sääntöjen takia en ollut pystynyt.  No, juoksusta nauttiminen näkyi kellossa kun lensin maaliin 2:45 ajassa.  Tämä kisa vahvisti päätökseni oikeaksi ja siitä lähtien olenkin pitänyt iloa yhtä tärkeämpänä osana harjoittelua.  Kun juoksusta nauttii niin jalat kevenevät.

Keveitä juoksuja kaikille!

Hei!  Joku ehdotti aikaisempaan tekstiin kysymyspostauksen tekoa joten täältä sellainen nyt tulee!  Vastailen muihin kysymyksiin erillisessä postauksessa sillä tämän hetken aikataulu jättää varsin vähän aikaa kirjoittelulle.  Arki kuitenkin rullaa mukavasti ja on ihana juosta Kalifornian auringossa.  Tätä on ollut ikävä!  Mutta pidemmittä puheitta kysymyksiin.

1. Pituus ja paino? (painoa ei ole pakko sanoa)

Olen 163 cm ”pitkä” ja viimeksi punnittuina ~52kg. Yleensä paino on jossain viidenkympin huiteilla. Pituutta saisi mun puolesta olla vähän lisää mutta tähän on tyydyttävä

2.  Mistä ostat arki- ja urheiluvaatteesi?

Käytän tosi vähän ”arkivaatteita” ja aina jos vaan on mahdollista niin mut näkee juoksuvermeet päällä Vaatteeni on Amerikasta ostettuja (H&M, Target, Marshalls yleisimmin). Juoksuvaatteet on aikalailla samoista kaupoista. Joko Targetista tai Marshalls/TJ Max USAssa joista löytää halvemmalla ihan hyvälaatuisia kamoja. En itse piittaa merkeistä niinkään vaan laatu ja istuvuus on tärkeämpiä (ja okei, myös hinta koska juuret on puoleksi Laihialta…)

3.  Millainen on tyypillinen päiväsi?

Katso edellinen postaus!

4.  Kilpailetko juoksussa yhtään ratakisoja? Jos et, niin miksi? (en muistaisi että olisin nähnyt/lukenut sinun kilpailevan koskaan radalla)

En kilpaile juurikaan radalla. Viimeisin ratakisani taisi olla USAssa kun olin yliopiston joukkueessa. En vain henkilökohtaisesti nauti radalla juoksusta samalla tavalla kuin maantiellä tai poluilla juoksusta. Rakastan juosta luonnon helmassa ja nauttia vaihtuvista maisemista. Radalla taas maisema vaihtuu vähemmän. Voisin kyllä joskus vielä käväistä vaikka jossain ratakympilläkin vaihtelun vuoksi. Radalla vaan puuttuu se jokin vapaus mitä kaipaan!

5.  Minkä merkkisiä juoksukenkiä sinulla on? Mainitse parhaimmat. (p.s onko kokemusta adidas supernova glide 7 kengistä, koska ne olisivat mahdollisesti hankinnassa?)

Mun luottokengät on ehdottomasti Adidakset! Tällä hetkellä taitaa olla Boston boost käytössä ja on tosi hyvät! Olen juossut myös Acella mutta ne soveltuvat mielestäni paremmin vaan harjoitteluun kun taas Bostoneita käytän harjoitteluun ja pidempiin kisoihin. Viimeinen vuosi High Schoolissa ja ensimmainen maratoni 2009 meni supernova glideja (versiot 3ja4) käyttäen, mutta yleensä kaikki Adidakset on minulle olleet hyviä. Toiset kengät jotka nyt on käytössä on New Balancen fresh foam Zante. Olen kokeillut lukuisia kenkämerkkejä mutta nämä ovat ainoat Adidaksien lisäksi jotka tuntuvat sopivan jalkaani. Voin suositella näitäkin!

6.  Mitkä ovat ennätyksesi matkoilla 800m /1500m / 3000m /5000m /10000m?

800m – en ole ikinä juossut enkä varmaan juoksekaan. (Lue: olen liian dieseli)

1500m – 4:51 kun mut yhden kerran pakotettiin yliopistossa tämä matka juoksemaan pelkän 10km treenin voimilla juuri pohjevammasta toivuttuani. Oli aika hapokasta menoa ja nooh ei tähän muuta voi sanoa kuin että tulipahan tehtyä Kaikenkaikkiaan tämä oli yksi tärkeimmistä juoksuista urallani… kiristys kypsytti päätöksen lopettaa yliopistotiimissa ja keskittya pitkän matkan juoksuun.

3000m -10:06 varmaan joskus 4-5 vuotta sitten. Tuonkin matkan olen vissiin kaksi kertaa juossut. Kuten aikaisemmin sanottu niin nämä ratakisat ei ihan ole se mun juttu:)

5000m- 17:21 samoihin aikoihin kuin 3000m. Sen jälkeen ei vaan ole ollut kiinnostusta lähteä radalle kun maasto on houkutellut mukaansa.

10000m -35:00 maantiellä. Tämä oli hauska thanksgiving päivän ”Turkey Trot” kisa joka juostiin mun kavereiden kanssa. Voitto tuli mutta kisan nimestä riippumatta ei (onneksi) kalkkunaa!

7.  Oletko värjännyt hiuksiasi / Voisitko värjätä?

En ole värjännyt hiuksiani enkä myöskään värjäisi. Siihen on muutamiakin syitä: 1. Olen liian laiska kuluttamaan aikaa värjäilyyn ja sen ylläpitoon. 2. En halua kaiken maailman kemikaaleja päähäni imeytymään. 3. Minusta yleensä luonnollinen väri sopii ihmisille parhaiten ja vaikka välillä toivonkin että minua olisi siunattu muulla kuin tällä perus maantiepölyn värisellä tukalla niin osaan olla siihen ihan tyytyväinen. Mutta, minulla ei ole mitään sitä vastaan jos muut tykkäävät värjätä hiuksia ja usein ihailen toisten hiuksia joihin itselläni ei vain kärsivällisyys riittäisi. Äidilläni on myös kauniin punertavat värjätyt hiukset jotka korostavat upean vihreitä silmiä!

Siinä olikin varmaan tarpeeksi kysymyksiä yhdelle kertaa!  Kiitos hyvistä kysymyksistä ja toivon aurinkoisia kelejä myös sinne Suomeen!