Suorittaja

Usein lenkkeillessäni ilman seuraa tykkään kuunnella jotain hyvää podcastia.  Viime päivinä lenkillä olen kuunnellut muutamaa meditaatioon liittyvää ja se on pistänyt ajattelemaan että josko minäkin voisin siitä hyötyä.  Olen luonteeltani tyypillinen perfektionisti ”type-A”-suorittaja joita nykyajan yhteiskunta tuntuu ihannoivan.  Kaiken pitäisi aina olla tehokkaampaa ja tuottavampaa.  Jos jotain täytyy tehdä niin se pitää tehdä ITSE ja KUNNOLLA (=lue ”täydellisesti”)!  Ensin työt ja sitten huvi.  Vaikka joissain tilanteissa tästä ”luonnetyypistä” on hyötyä ja esimerkiksi sen takia olen ollut niin hyvä koulussa niin olen huomannut että ainakin itselleni se on todella tuhoisa.  Nuorempana se ajoi minut melkein kuolemaan asti mutta ironisesti sen avulla sain myös kaivettua itseni pois siitä tilanteesta.  Kuolema kun ei sopinut suunnitelmiini.

Se kokemus sai kuitenkin pikkuhiljaa tajuamaan kuinka särkyvää elämä on.  Ajattele kaikkia niitä asioita kehossa ihan solutasolta lähtien joiden täytyy mennä juuri oikein että pysyt hengissä. Myöskään mitään takeita ei ole siitä että olisit hengissä vielä ensi vuonna tai huomenna. Tajusin vihdoin että suorittaminen ei ole elämää.  Siitä lähtien olen ”työstänyt itseäni”, karsien pois niitä piirteitä jotka ovat haitallisia oman ”parhaan elämäni” saavuttamiseksi.  Olen muuttunut paljon varsinkin parin viime vuoden aikana.  Stressaan paljon vähemmän kuin ennen, yritän sallia itselleni epätäydellisyyden.  En vielä ole siinä pisteessä missä tahtoisin olla mutta olen niin paljon onnellisempi.  Ja olen oppinut nauttimaan tästä matkastakin.  Minulla ei ole kiirettä vaan päivä kerrallaan koitan jatkaa kohti sitä minää joksi tahdon tulla.

En sanoisi että suorittajaluonteessa kaikki on pahaa.  Yritän vaan nykyään kanavoida suorittamista sellaiseen aikaan ja paikkaan ettei se vie koko elämää ja tuhoa minua.  On vaikea tukahduttaa ajatusmaailmaa jonka on omannut koko ikänsä (tai johon on kasvanut?) mutta mitä enemmän saan päästettyä siitä irti sitä syvempään pystyn hengittämään.  Ennen tuntui että pienikin muutos ”suunnitelmaani” oli maailman loppu.  Särkynyt vesilasi oli maailmaa suurempi katastrofi!  Nykyään vaan ihailen pirstaleita.  Kuinka kauniisti ne kimaltaa kuin timantit puisella parketilla.  Hengitän syvään muutaman kerran ja hymyilen.  Onneksi kävi niin hyvä tuuri ettei lemmikit tai omat varpaat jääneet alle!  Sitten haen rikkakihvelin ja muutamalla lakaisulla kaikki on entisellään.  Paitsi laseja on yksi vähemmän.

Vieläkin tahdon olla hyvä koulussa ja hyvä, noh kaikessa mitä teenkin, mutta olen oppinut vetämään rajan itselleni milloin riittää.  Osaan kuunnella itseäni paremmin ja höllätä silloin kun tuntuu että olen ajamassa itseäni uuvuksiin.  En aina onnistu siinä vieläkään mutta yleensä kyllä ja sen huomaa siitä että nykyään elämä on valoisaa.  Jopa ihanaa

Tämä teksti lähti nyt vähän raiteilta mutta piti sanoa että usein juoksu tuntuu meditaatiolta. Ainakin silloin kun pääsee luonnon helmaan.  Koitan ehkä myös yrittää muutamaa podcastissa annettua hyvää neuvoa meditaatioon liittyen.  Pieniä asioita joilla ehkä voi pienentää stressiä päivittäisessä elämässä.  Katsotaan muistanko tehdä näitä ja alanko stressaamaan siitä saanko ne suoritettua

Mukavaa ja stressitöntä syksyä ja hyviä meditaatioita (juoksuja ) !