Taas siunautui yllätysjuoksu eteeni. Sain tiedon uudelta ystävältä ja mahtavalta juoksukamulta, että voisin päästä vielä ensi viikonlopun puolimaratonille mukaan. No eihän sellaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä! Tietysti perfektionisti puoleni huuteli korvaan että ei vielä kannata lähteä kisaamaan kun kuntokin on niin kaukana entisestä. Ja pöh, sitä saa odottaa loppu elämänsä jos meinaa vasta ”täydellisen” kunnon saavutettuaan kilpailla! Oon ihan hyvä juoksija juuri tälläkin hetkellä, tämänhetkisen kuntoni kanssa. Aina voi parantaa ja kisaamallahan sitä parhaiten kehittyy mutta ”täydellistä” juoksijaa musta ei tuu koskaan. Mikä ikinä se ”täydellinen” juoksija sitten olisikaan…
Kaikilla meillä on haasteita jotka estävät täydelliseksi juoksijaksi pääsyn. Ja se on hyvä sillä täydellinen juoksija ei taitaisi olla kovinkaan hyvä ihminen. Meillä maallikoilla kun on myös muita asioita jotka vievät energiaa ja huomiota juoksulta. Toisilla on lapsia jotka vievät aikaa urheilulta, toisilla töitä tai koulua, sairastunut sukulainen, tai jokin muu harrastus joka myös vie aikaa (tiedän, juoksuhan on se paras harrastus, hehe…). Ihmiset on myös erilaisia. On omia luonteenpiirteitä jotka tekevät meistä ihanan yksilöllisiä mutta eivät aina edistä sitä juoksu uraa. Toiset nauttivat myöhäisistä baari illoista tai viinilasillisesta illalla. Jotkut eivät malta pitää lepopäivää ja juoksevat itsensä ylikuntoon tai rasitusvammoihin. Ja taas toiset jäävät mieluummin sohvan pohjalle, syövät liian paljon pullaa, eivät syö tarpeeksi, valvovat myöhään, harrastavat ”liian montaa” lajia, eivät ole tarpeeksi voitontahtoisia ja itsevarmoja, ovat liian itsevarmoja…
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Meidän luonteenpiirteemme ja inhimillisyytemme estävät täydellisyyden treeneissä. Täydellinen juoksija olisi kuin kone. Kaikki kontrolloitua ja tehokasta ja tarkkaan mitattua jotta parhaaseen kuntoon päästään. Mutta ei se kyllä kuulosta täydelliseltä enää. Eikö juoksu ole täydellistä silloin kun se on vapaata ja riemukasta? Niin ihanan epätäydellistä kun huonoina päivinä askel painaa ja tahto joutuu koetukselle? Sitten seuraavana päivänä leijutaan pilvissä höyhenenkevyen askeleen tahdittamana. Juostaan koska jokin sisällä kaipaa sitä. Kaipaa juosta lujaa veren kohistessa ja hengityksen kiihtyessä ja jalkojen polttaessa ah niin ihanasti! Ja parasta on että ”lujaa” on eri vauhti joka päivänä. Se siinä onkin niin täydellistä! Joka päivä juokset niin lujaa kuin pystyt ja toisena päivänä se on kovempaa kuin toisena mutta kuka sitä mittaa? En minä ainakaan! Ja kehottaisin että et mittaisi sinäkään. Jos olet skeptinen niin kokeile vaan vaikka viikon verran. Juokse ilman sykkeen tai vauhdin mittaamista. Hengityksen tahti kertoo kaiken tarvittavan ja vauhdin tuntee jalat. Siinä on täydellinen juoksu.