juoksuvamman vaiheet

Hei! Tänään on aivan paras päivä! Arvatkaapa miksi? Koska pääsin vihdoin kuukauden odotuksen jälkeen kunnon lenkille! 14.5 kilometriä 3:55 vauhtiin kauniilla trailillä auringon paisteessa. Voiko olla parempaa? Vauhtikin oli ihan hyvä ottaen huomioon kuukauden tauon. Nilkassa on vielä vähän arkuutta jäljellä mutta ainakaan vielä ei ole mitään pahempia kivun tuntemuksia. Täytyy kuitenkin ottaa varovaisesti nyt tämä alku ettei nilkka ota takapakkia.

Pahoittelen että blogissa on ollut vähän hiljaisempaa nyt kesällä. Töiden ja opiskelujen kanssa on ollut aika kiire ja nyrjäytettyäni nilkkani ei oikein tehnyt mieli hirveästi juoksusta kirjoitella. Aina kun en itse pääse juoksemaan niin minulla meinaa mennä maku koko touhuun. En vaan ole kestänyt katsoa tai kuunnella muiden hehkutusta juoksusta kun itse olen telakalla. Olen kuitenkin yrittänyt parantaa tässä ja en enää pahoita mieltäni yhtä pahasti vaikka joku juoksua hehkuttaakin. Eihän se mökötys mitään auta eikä ainakaan päivää paranna. Ehkä tässä pitää käydä läpi ne suremisen eri vaiheet, kieltäminen, viha, neuvottelu, depressio, ja hyväksyminen.

Olen käynyt niin monta kertaa nämä nyt vuosien varrella läpi. Ensin yritetään olla kuin vammaa ei olisikaan. Jatketaan juoksua ja tietysti pahennetaan asiaa ennenkuin se vihdoin on niin huonossa kunnossa että vaiva on pakko noteerata. Sitten kirotaan maailman epäreiluutta. Kuinka KAIKKI saavat juosta mutta minä en. (Ei siis yhtään dramaattista

Kun vammat estävät itseäni juoksemasta minua ärsyttää kun näen muiden juoksevan pihalla. Ja älä vaan yritä puhua mistään juoksuun liittyvästä jos arvostat omaa turvallisuuttasi. Crosstraineri saa myös osansa vihasta ja se ristitään kidutuslaitteeksi. Ei siksi että se oikeasti olisi kauheaa vaan siksi että se ei ole juoksua. Sitten ehkäpä ärsytyksen innoittamana ruvetaan suunnittelemaan seuraavaa juoksua vaikka paikat on vielä hajalla. Käydään vaan ”testaamassa” jos jalka on jo parantunut. Neuvottelen itseni kanssa että jos tänään jaksan olla juoksematta niin huomenna saan juosta kymmenen minuuttia. Ihan testinä vain. No, sehän ei koskaan mene toivotusti ja juoksukielto jatkuu. Sitten lopulta viha laantuu ja jäljelle jää vain tyhjyys. Elämästä katosi väri. Tai ainakin yksi väreistä, se lempiväri. Ei asiat niin pahasti oikeasti ole mutta tuntuu ettei mikään pysty korvaamaan sitä juoksun tuottamaa fiilistä. Juostessa tunnen kuin olisin niin vahvasti elossa.  Ja elämän merkitys tarkentuu.. tai ehkäpä merkityksen löytämisen paine hälventyy. Oli miten oli, silloin kaikki on juuri niinkuin pitääkin olla. Depressio hiljalleen vaihtuu hyväksynnäksi. Et tiedä milloin pääset taas juoksemaan vai pääsetkö koskaan. Täytyy vain opetella elämään ilman juoksua ja löytää väriä ja elämää muista asioista. Onneksi niitä aina löytyy mutta silti juoksemattomuus jättää aukon jälkeensä.

Nämä tunteet ja ajatukset taitaa olla käytynä läpi jokaisen vamman aikana mutta olen huomannut että nykyään vaiheet vilahtavat ohi nopeammin. Hyvä niin, sillä mökötys ja masentuneisuus ei ole hyväksi itselle saatika muille. Huomasin tämän viime kuukauden aikana että vaikka selvästikään ei hirveästi tehnyt mieli tulla tänne juoksusta jutustelemaan niin muiden juoksut eivät ole häirinneet. Olen pystynyt aidosti iloitsemaan toisten suorituksista vaikka oma kaipuu lenkkipoluille on ollut vahvana. Hyvä niin sillä en tahdo kadehtia muita. Kateus ei ikinä johda mihinkään hyvään kun taas itsellekin tulee parempi mieli kun voi kannustaa muita.

Anyway, olipas sekalaista pohdintaa tänään  Hyviä lenkkejä kaikille! Enää kuukausi jäljellä ja pääsenkin taas kuluttamaan keskuspuiston polkuja!