Vantaan Puolimaraton

RunnersHigh! Olen vieläkin jossain juoksun tuomassa endorfiinipöllyssä! Tiedättehän sen tunteen hyvän kisan jälkeen kun seuraavan viikon saa kulkea jatkuvasti naama virneessä? Oli mahtavaa päästä taas kilpailemaan yli kymmenen kuukauden tauon jälkeen ja parin viikon takaisen vatsakipuihin päättyneen yrityksen jälkeen. Ja ajatella että muutamia kuukausia sitten kesän alussa olin jo vaipua epätoivoon ja ajattelin etten enää koskaan pääse juoksemaan. Mitä tästä opimme? HOPE! (Hold On, Pain Ends!)

Vaikka kuinka näyttää synkältä niin täytyy vaan sinnitellä. Kaikki kääntyy kyllä vielä hyväksi sillä ”everything will be alright in the end. If it’s not alright, it’s not the end”. No niin, siinä vähän kliseisiä motivaatiolauseita viljeltynä mutta ne on kyllä totta ja auttaa silloin kun on vaikeita aikoja (tai pohkeet tulessa puolimaratonin aikana:). Mistä puheen ollen…

Vantaan puolimaratonia edeltävänä päivänä tein lyhyen puolen tunnin juoksun testatakseni jalkoja. Ja hyvältä tuntui muuten paitsi että kenkien vaihdon myötä olivat pohkeet ja akillesjänteet tosi kipeitä ja jumissa. Mutta jostain syystä se juoksu silti tuntui niin hyvältä. Se oli sellainen maaginen juoksupäivä jolloin tuntee leijailevansa pumpulipilvillä vaikka tosiasiassa jumpsutin menemään Pirkkolan kuntosalin matolla. Ja siitä on taivas kaukana, haha! Kuuntelin musaa ja jammailin ja lauloin mukana juostessa (siis lauloin äänettömästi koska en tahdo kiduttaa muita treenaajia). Ja fiilis oli niin hyvä! Sen jälkeen jatkoin ruokaostoksille ja kuulokkeet päässäni olinkin ihan omassa maailmassani. Jatkoin ulkopuolisille luultavasti erittäin hölmön ja hämmentävän näköistä dancepartyani (ja minultahan puuttuu rytmitajun antava geeni täysin) ympäri ruokakauppaa. En edes jaksanut välittää kummeksuvista tuijotuksista, -oli vaan niin hyvä olo.

Sunnuntaina ennen kisaa alkoi vähän jännittää mutta vieläkin oli vaan tosi hyvä fiilis. Tankkaus oli onnistunut hyvin. Olo tuntui energiseltä ja kevyeltä. Lähtöviivalla pidettiin hauskaa alkuverryttelyä musiikin tahdissa josta tuli mieleen jotkut vanhat aerobic-kotitreeni videot. Oli myös hauska nähdä tuttuja naamoja startissa ja se toi hyvän tiimitunnelman koko touhuun vaikkei juoksu varsinaisesti joukkuelaji olekaan. No, minuuttia ennen lähtölaukausta muistin sitten GPS kelloni olemassaolon mutta se ei ehtinyt käynnistyä ennen kisaa joten ilman kelloa mentiin. Hemmingin sisaruksista Annista ja Ellistä sain loistavaa vastusta koko matkaksi. Heti alkumetreiltä kireät pohkeeni huusivat apua tuskissaan mutta henki kulki kuin unelma. Juoksin Hemminkien vieressä melkein koko kisan sillä yritin säästellä jalkojani. Niin pitkän tauon jälkeen ei ollut hajuakaan kuinka jalat kestäisivät tuon matkan.

Viisi kilometriä ennen maalia oli vielä tosi hyvä fiilis joten ajattelin ottaa riskin ja kiihdyttää. Riski kannatti sillä jalat jaksoivat hyvin ja pääsin irtautumaan kilpasiskoistani! Ihanan energia boostin sai lopussa kun pikku lapset seisoivat tien vieressä kannustamassa ja tarjoamassa yläfemmaa:) Oli pakko juosta reunaa myöden ettei jätä heitä roikkumaan, haha! Aika ei ollut kummoinenkaan vanhaan ennätykseeni verrattuna, mutta ottaen huomioon puolen vuoden juoksutauon olin tosi tyytyväinen. Maalin pääsy tiukan kisan jälkeen tuo niin mahtavan fiiliksen että sitä ei voi sanoin kuvailla tai toisille selittää. Se on jotain mikä täytyy itse kokea. Olin myös niin onnellinen että kavereilla oli mennyt tosi hyvin! Kaikilla oli hyvä päivä ja se on parasta se!

En edes malta odottaa että pääsen taas seuraavan kerran startti viivalle. Kunhan jalat toipuvat tästä koetuksesta:)

Onnea kaikille juoksijoille ja suuret kiitokset kannustajille sekä loistavista kisajärjestelyistä vastanneille toimitsijoille ja kisatyöntekijöille!